Kolmas viikko on ollut suhteellisen tuskainen. Kahden viikon ihmettelyn ja ihastuksen jälkeen on luonnollisesti vuorossa levottomuuden, väsymyksen ja turhautumisen ajanjakso. Vaikka olin jo ennen lähtöä yrittänyt sopeutua ajatukseen, että tämä hetki on tulossa, en voinut estää sitä. Eikä sitä kai kuulukaan, käsittääkseni se on kuitenkin olennaisin osa koko vaihtoa: tämä vaihe kertoo eniten omasta persoonasta ja kärsivällisyyden ja aikuistumisen tasosta.
Itse ainakin tänään aamulla olin maailman raivostuttavin ihminen ja tiuskin Erikalle. Olisi tehnyt mieli tiuskia ja ärsyttää vielä enemmän, mutta sain hillittyä itseni niin, ettei mitään korjaamatonta tullut sanottua... Nyt keskipäivään mennessä olen sisäistänyt omat virheeni, toivottavasti oppi pysyy pitkään päässä... Täytynee pyytää häneltä anteeksi, kun nähdään lounaalla.
Nyt on perjantai. Sen sisäistäminen keventää oloa huomattavasti. Viikko on tuntunut pitkältä, ja yritän ajatella, että olemme nyt aallon pohjalla, ja tulevat viimeiset kaksi viikkoa tulisivat olemaan helpompia ja kevyempiä henkisesti. Kyllä tästä noustaan.
Muutenkin olen kokonaisuudessaan ylpeä minusta ja Erikasta. Molempien hermot ovat kestäneet, ja yllättävän pieniä ovat meidän ongelmamme olleet. Koputan puuta.
Tsemppihalaus teille molemmille! Yhdessä asuminen kysyy kyllä itsehillintää kaikilta!! eli kun osaa joskus purra kieleensä ennenkuin päästää kaikkia ulos, niin olisi hyvä:) mutta toisaalta omalla äidinkielellä on ihanaa joskus purkaa paineita ulos! eikö? mutta todella malttiakin vähän tarvitaan!!;) <3 <3
VastaaPoista